Olipa kerran aika, jolloin muutto salli minulle sekä erinomaisen mahdollisuuden paeta itsepintaisia roskaposteja ja epäonnistuneita lehtitilauksia että vapauden lopettaa ”ystävyyssuhteita” sopuisasti. Suomeen muutto muutti kaiken. Enää osoitteenmuutos ei suo minulle mahdollisuutta uuteen alkuun, sillä ilmoitus maistraattiin takaa, että lähes kaikki tietävät muutostani, ja posti seuraa perässäni uuteen osoitteeseeni kuin uskollinen koiranpentu.

Tämä yksinkertainen järjestely teki minuun ensin vaikutuksen, ja säästi minut varmaankin paljolta häsläämiseltä pankin, verotoimiston, KELAn, postitoimiston, poliisin ja HKL:n kanssa. Mutta sitten huomasin, että informaatio oli kulkenut myös K-kaupan plussakortille, S-kortille, Stockmannille ja kaikille muille katalogin lähettäjille.

Järkytys ihmismäärästä, joka automaattisesti saa uuden osoitteeni, pani kysymään, minkä verran yksityisyyttä asuminen Suomessa minulle jättää. Onko olemassa kattava tietokanta, johon on kerätty kaikki yksityiset tietomme sairauksista, työhistoriaan, kirjastolainoihin ja ylinopeussakkoihin saakka? Kuka noihin tietoihin pääse käsiksi ja kuinka voimme olla vakuuttuneita tietojemme turvallisuudesta? Mikään järjestelmä ei ole aukoton.

Huoleni tietosuojasta perustuu kiivaaseen keskusteluun, jota Britanniassa käydään henkilöllisyystodistusten käyttöönotosta. Henkilökortin puolustajat väittävät sen ehkäisevän laitonta maahanmuuttoa, vaikeuttavan identiteettivarkauksia ja auttavan terrorismin vastaisissa toimissa. Vastustajat puolestaan uskovat, että kortin käyttöönotto johtaa yksityisyyden menettämiseen, sillä massiivinen tietokanta tulee pitämään sisällään ennätysmäärän henkilökohtaisia tietoja, joiden avulla hallitus voi valvoa kansalaisia entistä paremmin.

Henkilökortin kannattajien tyypillinen väite on, että jollei ole salattavaa ei ole pelättävääkään. Epäonneksemme vallitsevassa terrorisminvastaisen sodan ilmapiirissä meillä kaikilla on jotain salattavaa, emmekä edes tiedä mitä. Kirjastosta lainattu väärä kirja, väärä määränpää biopassissa, väärän DVD-levyn ostaminen – ja voit päätyä valvottavien joukkoon.

Vainoharhaista ehkä, mutta ei niin kaukaa haettua, kun tietää mitä tapahtui kuusikymmenvuotiaalle kreikkalaiselle europarlamentaarikolle Orlyn lentokentällä Ranskassa. Hänet poistettiin lennolta, koska hänen maihinnousukortissaan nimessä oli yhden kirjaimen kirjoitusvirhe. Hänet pidätettiin, lukittiin käsirautoihin ja talutettiin lentoaseman turvallisuuskeskukseen, jossa häntä kuulusteltiin aggressiivisesti puoli tuntia ennen kuin totuus paljastui ja häneltä pyydettiin anteeksi.

Tapaus ei ole ensimmäinen lajissaan, eikä se jää viimeiseksi, mutta herättää epäilyjä henkilökortin voimasta. Kyseisellä MEP:illä oli diplomaattipassi, jonka olisi pitänyt riittää ja silti hän löysi itsensä Ranskan lentokenttäpoliisiin käsistä. Satunnainen kirjoitusvirhe teki hänestä terroristiepäillyn ja diplomaattisen selkkauksen aiheen. Minua se huolestuttaa, koska joku on kirjoittanut minun passiini syntymäpaikan väärin.

Viime kuukausien aikana suomalaisessa mediassa on käyty keskustelua terrorismista ja siitä, miten poliisin pitäisi olla entistä valmistautuneempi ja järjestäytyneempi. Johtaisiko se siihen, että poliisi voisi pidättää kaikki epäilyttävän näköiset henkilöt? Aloittaisivatko he ratsiansa Helsingin rautatieasemalle kokoontuneista somalialaisista, vai ehkä sittenkin etnisistä kaupoista – niin tai näin pelkään aikojen käyvän kovemmiksi ulkomaalaisille.

Aiemmin tänä vuonna Helsingin keskustassa raiskattiin nainen ja epäilty oli, poliisin mukaan, ulkomaalainen, joka ei puhunut hyvää suomenkieltä. Tämä luonnollisesti rajaa epäillyt reiluun sataantuhanteen ihmiseen, sillä kaikki suomalaisethan tietenkin puhuvat erinomaista suomen kieltä. Kaikki ulkomaalaiset eivät ole rikollisia ja suomalaisten toimittajienkin olisi hyvä muistaa, että terroristeja voi kasvaa myös kotona. Niin Lontoon heinäkuun 2005 terrori-iskujen tekijät kuin elokuun 2006 yrittäjätkin olivat brittejä.

Historia on toistuvasti osoittanut, että byrokratian helpottamiseksi kerättyä tietoa voidaan sopivissa oloissa käyttää vääräoppisten löytämiseen ja toisinajattelijoiksi epäiltyjen kitkemiseen. Suomessa elävänä EU:n kansalaisena askellan varovaisesti ja mietin kahdesti ennen kuin avaan suuni. Oli kyseessä sitten verotoimisto tai muu viranomainen, pysyn hiljaa ja mukaudun joka toiveeseen, vaikka toisinaan vaikuttaakin, että virkailijat eivät huolehdi oikeuksistani unionin kansalaisena.

Ulkomaalaisena yritän noudattaa sääntöjen pienimpiäkin yksityiskohtia myös silloin, kun itse olen vahvasti toista mieltä, ja silloin kun kotimaassani vastustaisin niitä äänekkäästi – kuten nyt henkilöllisyystodistusta.

FIRST PUBLISHED IN YDIN MAGAZINE