Pätkätöistä puhutaan paljon, yleensä pahaa ja käsitettä sen tarkemmin määrittelemättä. Vailla vakituista työsuhdetta elävä ihminen ei kuitenkaan ole synonyymi syrjäytymisvaarassa olevalle takametsien miehelle. Suuri osa pätkätöistä tehdään isoissa kaupungeissa ja niitä tekevät korkeasti koulutetut osaajat.

Kaikki eivät edes kaihoa eläkevirkaa, eikä kaikista hankkeista riitä tekemistä kuin rajalliseksi ajaksi. Toki on töitä, joissa saman ihmisen pitäisi saada jatkaa mahdollisimman pitkään. Vammaisen lapsen henkilökohtaisen avustajan vaihtuminen työllistämistuen rytmissä on julmaa ja piittaamatonta, mutta hyvän luentosarjan pitääkseen ei tarvitse ryhtyä päätoimiseksi lehtoriksi. On totta, että määräaikaisissa projekteissa yritetään turhaan ratkaista ikuisuuskysymyksiä, ja turhautunut projektityöläinen työllistyy lähinnä jatkohakemusten ja loppuraporttien laatimisessa. Toisaalta kaikki hankkeet eivät kestä ikuisesti, niillä on alku ja loppu ja niiden tekemiseen riittää rajallinen määrä aikaa.

Uutta työtä tekevä prekaarityöläinen voi olla työhönsä tyytyväinen tai tyytymätön, mutta hänen pääasiallinen ongelmansa ei yleensä ole työsuhteen kesto. Päällimmäisiä huolenaiheita ovat alati epävarma perusturva ja toimeentulo, joiden saavuttamista vakituisen palkkatyön pitäminen oikean elämäntavan mittapuuna vaikeuttaa. Pätkätöiden tavoin niiden tekijät on niputettu yhteen nivaskaan, josta hallintoviranomaiset tipauttavat mittoihin mahtumatonta väkeä vastentahtoisiksi yrittäjiksi, viimesijaisen toimeentuloturvan hakijoiksi tai molemmiksi. Marginaaliseksi ja pulmalliseksi koetun työn tekijät nähdään poikkeuksina ja heitä kohdellaan ongelmina.

Väärää apua

”Nyt minä tulen ja autan sinua, halusit tai et ja vaikka me kuolisimme siihen molemmat”, uhkaa yli-innokas sosiaalityöntekijä asiakastaan Lisa Altherin kirjassa. Samankaltaista tarpeetonta ja tuhoisaa avuliaisuutta osoittaa se, että esimerkiksi ammattiyhdistysliike on kategorisesti asettanut etusijalle pitkäntähtäimen pyrkimykset saada pätkätyöläiset vakituiseen työsuhteeseen sen sijaan, että se olisi panostanut heidän toimeentuloonsa ja hyvinvointiinsa tässä ja nyt.

”1800-luvun työläinen varmasti ihmettelisi, miksi ay-liike ja vasemmisto kilvan ylistävät työn autuutta ja taistelevat ainoastaan sen puolesta”, sanoo Chydenius instituutin tutkimusjohtaja, valtiotieteiden tohtori Jussi Vähämäki.

Vähämäen mielestä työn kapea määrittely johtuu näkökulman rajoittuneisuudesta.

”Työn normi on perinteinen palkkatyö. Kaikki se, mikä ei kuulu standardin, niin sanotun vakituisen työsuhteen piiriin, on epätyypillistä.”

Pitämällä yhä harvinaisemmaksi käyvää vakaata työuraa ainoana tavoiteltavana vaihtoehtona sysätään syrjään se tosiasia, että muutos on jo tapahtunut. Kun tuotantolaitoksia suljetaan, teollisen yhteiskunnan säilyttäjien silmissä koko työelämä näyttää toisiaan seuraavien kriisien ja poikkeustilojen sarjalta. Teollisuustyöläisten irtisanomiset virittävät kerta toisensa jälkeen keskustelun siitä, katoaako kaikki työ Kaukoitään. Vähämäen mukaan syytä pelkoon ei niiltä osin ole. Työ ei katoa, mutta koko työjärjestys on muuttunut. Teollisuustyöläisetkin joutuvat tottumaan pätkätöihin.

”Työ ei ole loppunut, sen sijaan työn vakaus ja työntekijöiden määrättyyn työhön sidotun turvallisuuden taso ovat lähes kadonneet. Prekaarit työsuhteet ovat näkyvin ilmaus työjärjestyksen muutoksesta, mutta eivät sen sisältö.”

Uusi työ on aina ja kaikkialla

Työelämä ei muuttunut hetkessä, muutoksen merkit näkyivät jo 1970-luvulla, kun valtion kyky kontrolloida tuotantoa ja taloutta alkoi heiketä. Teollisen yhteiskunnan rakenteita rapauttavat voimat kumpuavat palvelusektorin noususta, taloudellisesta globalisaatiosta ja kansainvälisen finanssitalouden eli käytännössä pörssien merkityksen kasvusta. Samaiset voimat yhdessä kansallisella tasolla tehtyjen poliittisten päätösten kanssa ovat siivittäneet myös uuden työn syntyä.

Myös uuden työläisen hyveet ovat yleismaailmallisia. Bangladeshilaisessa kutomossa sesonkityöläinen osoittaa joustavuutensa venymällä kuusitoistatuntisiin työpäiviin, ja aivan samoin tekee hänen suomalainen prekaarityöläistoverinsa kotitietokoneensa ääressä. Molempien työsuojelu ja työterveydenhuolto ovat heikoissa kantimissa, mutta olosuhteet poikkeavat toisistaan oleellisesti. Toisin kuin teollisuustyöläiseltä, uuden työn tekijältä puuttuvat paikkaa ja aikaa määrittävät ulkoiset raamit.

”Työpaikka paikkana on hämärtyvä käsite, ero työn ja muun tilan välillä on kadonnut. Teknologiset muutokset ovat syntyneet tarpeesta tehdä työtä mistä tahansa”, sanoo Vähämäki.

Irtautuminen työpaikasta luo vapauden illuusion. Mutta vain illuusion, sillä myös työaika on menettänyt rajansa.

”Tarkat koordinaatit ovat kadonneet, työaika liukuu ja leviää kuin mustepisara pöydällä.” Suomalaisen teollisuusyhteiskunnan lyhyt historia loi työläisille työn ja vapaa-ajan rytmin. Prekarisoituminen rikkoo entisen elämänjärjestykseen, sillä toisin kun perinteisellä teollisuustyöläisellä tai viranhaltijalla, pätkätyöläisellä ei ole säännöllisesti toistuvia vapaapäiviä tai lomakuukausia.

Uusi työ, uusi työttömyys

Työn prekarisoituminen näkyy työttömyyskausina, aikana ”töiden välissä”, kuten amerikkalaiset osuvasti liudentavat. Suomalaiselle työttömyyden oletetaan olevan, jos ei nyt synti, niin ainakin helvetin suuri häpeä.

”Kriittinen kohta koettiin 1990-luvun laman aikana, jonka jälkeen työttömyyttä alettiin pitää henkilökohtaisena ongelmana sen sijaan, että sen nähtäisiin johtuvan rakenteista”, Vähämäki huomauttaa.

Uuden työn tuottama uusi työttömyyskään ei asetu perinteiseen, työnteon ja työttömyyden jyrkästi kahtia jakavaan ajattelumalliin, johon sisältyy viranomaisten pyrkimys hallinnoida työttömän elämää kokonaisuudessaan. Viranomaisten yritykset kontrolloida luovasta työstä ja immateriaalisesta tuotannosta leipänsä saavien prekaarityöläisten työttömyyskausien ajan ja aivojen käyttöä johtavat tragikoomisiin selittelyihin ja todellisiin köyhyysloukkuihin.

Mutta palkkatyöhön sidotun toimeentulon ideaali pysyy kuin täi tervassa. Jos perustulosta yleensä puhutaan, sen itsestään selvänä edellytyksenä pidetään, että kyseessä on vain väliaikainen toimeentulo. Yksilön tavoitteena on kuitenkin säilyttävä pyrkimys löytää vakituinen työsuhde ja sen myötä pääsy kunnialliseen kansalaisuuteen.

Vähämäen mukaan myös vihreiden esittelemä perustulomalli pursuaa uusliberaalia aktivoinnin retoriikkaa. Työstä riippumattomasta perustulosta puhuminenkin hirvittää.

”Se ei ole Suomessa ollut julkisessa keskustelussa esillä muuten kuin tuomittavana, pelottavana tuulimyllynä, jota vastaan puolueet, vihreät mukaan lukien, ovat innolla hyökänneet työmoraalin kaakilla ratsastaen ja budjettialijäämän peistä taittaen. Eikä rinnalta ole puuttunut ay-liikkeen ja elinkeinoelämän pyhiä mahoja.”

Hyvinvointivaltiosta kontrollikoneistoksi

Ammattiyhdistysliike on keskittynyt teollisen yhteiskunnan työjärjestyksen vaalimiseen. Samalla se on kääntänyt selkänsä uudelle työlle ja sen tekijöille. Ay-liikkeen voima on työläisjoukoissa, mutta prekaarityöläisten kokoaminen yhteen rintamaan tuskin onnistuisikaan. Ei edes työstä riippumattoman perustulon taakse, vaikka nimenomaan se avaisi myös prekaareille mahdollisuuden käyttää työläisen vahvinta asetta, lakko-oikeutta.

Työn ja toimeentulokatkojen välillä surffaavat työläiset eivät kokoonnu työpaikoille, heitä ei yhdistä ammattinimike, ei edes työnantajan toimiala. Vähämäki näkee uuden työn tekijöissä mittavan haasteen vasemmistolle ylipäänsä ja ay-liikkeelle erityisesti.

”Ay-liikkeelle kuului fordistisessa sopimuksessa työväen vaatimusten ohjaus ja kontrollointi, työväen pitäminen sopimuskumppanina.”

Vähämäen mielestä silmien sulkeminen työn muuttumiselta on jo sinänsä riittävän paha asia, mutta sitäkin pahempaa on kieltäytyä näkemästä, että myös valtio on muuttunut.

”Toisin kuin vasemmistossa kuvitellaan, uusliberalismi ei suuntaudu valtiota vastaan. Valtion rooli vain muuttuu yhä enemmän tulonjakokoneistosta kontrollin suuntaan.”

Pätkätyöläisille muutos on tullut tutuksi jo edellisillä hallituskausilla, kantapään kautta. He ovat jääneet perinteisen työn mallin pohjalle luotujen ja sen säilymistä palvelevien turvaverkkojen ulkopuolelle. Näistä prekaarityöläisistä vasemmisto tuskin kerää väkeä riveihinsä, ei ainakaan ”hyvinvointivaltiota” puolustamaan. Heille valtio näyttäytyy jo nyt lähinnä elämää vaikeuttavana kontrollikoneistona.

Jussi Vähämäki ehdottaa vasemmistolle megalomaanisten joukkojen johtamisajatusten sijaan ”vänkää siemausta raitista ilmaa”. Palkkatyön automaattisen autuaaksi julistamisen sijaan keskustelua kannattaisi virittää esimerkiksi siitä, millaista voisi olla eettisesti kestävä, hyvä elämä.